Kuolintarinat elämän palveluksessa
16.10.2022 13:30
Matti Rossi kuvaa runossaan koskettavasti elämän perusasioita ja kaiken katoavaisuutta. Tekstin riipaisevuus tulee voimallisesti esiin Henrik Otto Donnerin säveltämänä ja esittämänä.
Niin vähän on aikaa vaeltaa
Aurinko laski äsken ja nyt jo sarastaa
Niin vähän on aikaa kysellä
Kun vastauksen etsimiseen kuluu elämä
Niin vähän on aikaa rakastaa
Kesken jäävät kaikki ihmistarinat
Niin vähän on aikaa taistella
Aamu vei miehen vuorille, ilta toi vainajan
Niin vähän on aikaa odottaa
Jos myöhästyt se toinen jo kiitää radallaan
Ja sinä kiidät radallasi ihminen
Kuin tuuli kiidät iltaan ja vaikenet
- Matti Rossi
Runossa puhutaan ihmistarinoista, jotka kuolema keskeyttää. Tarinamme jäävät kesken, vaikka elämämme saavuttaakin päätöksensä kuolemassa.
Tämä teema on omassa elämässäni aktivoitunut viime vuosina, kun olen kohdannut kuolemaa lähipiirissäni. On totta, että me kaikki kuolemme kerran, läheisemme ja me itsekin. Arki sujuu usein kiireessä ja touhussa, eikä kuoleman väistämättömyyttä aina muista ollenkaan. Omaisten ja ystävien vakavat sairaudet ja kuolemantapaukset pysäyttävät kuitenkin äkisti: on ajateltava kuolemaa ja tultava sen kanssa toimeen. Lähellämme riehuva sota vaatii meitä pohtimaan kuolemaa, kun uutiset päivä toisensa jälkeen räväyttävät sen eteemme.
Kuolla voi niin monella tavalla. Tapaturmaisesti, äkilliseen sairauteen tai hiljaa hiipumalla pitkäaikaissairauden tai korkean iän haurastuttamana. Kun olen läheltä seurannut pitkäaikaissairauden prosessia, olen tajunnut, että kuoleminen kestää kauan. Ei se ala ambulanssissa, teho-osastolla tai ruumishuoneella, vaan ehkä jo vuosia aiemmin.
Läheisen ihmisen menetys on lohdutonta, täynnä syvää surua. Ihmisen kuoleman myötä menettää hänen kanssaan jaetun menneisyyden, kokonaisen ajanjakson. Rakkaan ihmisen pitkällistä sairastamista, hidasta kuolemaa on raskasta kestää. Vakavat sairaudet muuttavat ihmisen persoonaa ja toimintakykyä, joten ihmisen voi ikään kuin joutua menettämään monta kertaa, aina uudestaan ja uudestaan. Sairaudet aiheuttavat suurta kärsimystä potilaille ja omaisille eikä heidän kokemuksiaan ole mahdollista vertailla; molemmilla on omanlaisensa tuska. Äkillinen kuolema voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sellaisen jälkeen läheiset ovat shokissa ja toipuminen voi viedä kauan.
Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Kuolema on osa elämää ja maanpäällisen elämän tiedämme päättyvän kuolemaan. ”Elämä on ihmiselle annettu, jotta hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa haluaa olla kuollut”, muistelen runoilija Pentti Saarikosken todenneen. Kuoleminen on edessä meillä jokaisella, vaikka sitä millä tahansa keinoilla yrittäisi häivyttää ja unohtaa kiihkeässä elämisen vaiheessa. Kuinka kuoleman välttämättömyyden voi kestää? Kuinka tulla toimeen lähelle tulevan kuoleman kanssa? Kuinka kyetä hyväksymään omakin kuolevaisuutensa vääjäämättömänä tosiasiana?
Näitä pohtiessani oivalsin, että kuolintarina itse asiassa sisältyy elämäntarinaamme ja sen havaitseminen voi olla hyvin hoitavaa ja terapeuttista. Se auttaa tiedostamaan ja ymmärtämään elämänvaiheittemme merkitystä. Siihen kuuluvat oleellisesti myös läheistemme vaiheet. Prosessista rakentuu parhaimmillaan tarina rohkeudesta elää ja hyväksyä samalla kuoleman läsnäolo.
Punomme eläessämme omaa elämäntarinaamme ja tutustumme kiinnostuneina muiden elämäntarinoihin ja kohtaloihin. Elämäntarinasta kertoillaan pätkiä ja laaditaan elämäkertoja. Täyden elämäntarinan voi laatia vasta kuoleman jälkeen, vaikka tarina syntyykin elämän mittaan vähitellen. Ihminen voi havahtua oman kuolintarinansa muotoutumiseen seuratessaan läheistensä kuolintarinoiden etenemistä. Omaa kuolintarinaansa voi yhtä lailla synnytellä jo eläessä, vaikka senkin saattavat päätökseensä jälkeemme jäävät.
Ajatus kuolintarinoiden arvosta on tuonut minulle lohtua omaisten kuolemaa pohtiessani ja elämän päättymistä surressani. Se miten ihminen kuolee, on merkityksellistä ja siten tarinan arvoinen. Voi olla, että lehtien muistokirjoituksissa riittää keskittyminen vainajan elämäntarinan kertomiseen lämpimin sanoin, mutta kuolintarinoilla on oma tärkeä paikkansa elämäntarinan osana. On tärkeää tunnistaa ja hahmottaa, miten ihmisen kuolemisen prosessi alkoi, miten häntä autettiin, kuinka hän suhtautui, millaisia tunteita ja ajatuksia heräsi, miten kaikki tapahtui.
Uskon, että kuolintarinan mahdollisuuden tiedostaminen ja hyväksyminen auttaa myös itse kuoleman hyväksymisessä. Kuolema aiheuttaa pelkoa, eikä siitä ole helppo puhua. Kuolema on suuri tuntematon – tai kirkastaja, kuten Eeva-Liisa Manner runossaan sitä nimittää. Kuoleman olemukseen en osaa ottaa kantaa. En myöskään siihen, onko kuolema totaalinen loppu, vai onko henkisessä sfäärissä vielä tuonpuoleista elämää luvassa. Uskon kuitenkin kuolintarinan prosessoinnin tuovan kuoleman mahdollisemmaksi ymmärtää: se minkä oli tapahduttava, tapahtui näin.
Sekä oman että läheistemme kuolintarinan aihioiden huomioiminen elämän virrassa antaa voimaa hyväksyä väistämätön. Kuten elämäntarinat, myös kuolintarinat ovat yksilöllisiä ja henkilökohtaisia. Niillä on merkitystä laatijalle itselleen, mutta myös jälkeemme jääville.
Kuolintarinan ansiosta elämäntarinamme ei jää kesken, vaan tarina sulkeutuu arvokkaasti kuoleman prosessin kuvauksella. Näin kuolintarina sulautuu elämäntarinaamme ja kuolemakin on mahdollisempaa hyväksyä. Vaikka me kukin vaikenemme omalla vuorollamme, elämä voi jatkua.